Uusprimitivistinen sielunvaellus – muutamia pohdintoja Michelangelo Frammartinon elokuvasta Le Quattro Volte (The Four Times 2010)

 “Sen, mikä on kaikkein arvoituksellisinta,

 sen joka punoutuu perusolevan juuriin,

 sen joka löytyy aistimusten aineettomasta lähteestä,

 sen minä yritän saada teille välitetyksi.”

 J. Gasquet, Cézanne (Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja mieli)

    IV Episodi: Kuusen transformaatio puuhiileksi.

I

Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2011 kahteen kertaan esitetty Le Quattro Volte (The Four Times 2010) on Milanossa syntyneen Michelangelo Frammartinon toinen pitkä elokuvaohjaus. Jo Frammartinon esikoisohjaus Il Dono (Lahja 2003)[1] keräsi lukuisia festivaalipalkintoja ja sai ylistystä uudesta tavasta lähestyä elokuvaa. Frammartino tulokulma elokuvan pariin on mitä otollisin: hän opiskeli alkuun Milanon teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuuria päätyen lopulta Milanon kaupungin elokuvakouluun (Civica Scuola di Cinema), jossa hän toteutti kokeellisia lyhytelokuvia sekä interaktiivisia videoinstallaatioita. Tästä johtuen Frammartinolla oli poikkeuksellisen vahva käsitys tilan ja kuvan välisestä fyysisestä suhteesta hänen aloittaessaan elokuvien teon. Frammartinon toinen kokopitkä Le Quattro Volte[2] sijoittuu edeltäjänsä tavoin Italian saappaankärjessä sijaitsevan Caulonian kylään (Calabrian alue), josta ohjaavan vanhemmat ovat kotoisin.[3] Tällä kertaa Frammartino kertoo alueen perinteistä ja elämästä neljän lineaarisen episodin kautta, joiden kesto kattaa noin vuoden kylän elämästä. Huolimatta tarinoiden lineaarisuudesta elokuvan aikakäsitys ja narraatio ovat pikemminkin syklisiä, ohjaajan korostaessa kevään puurituaalia ja neljän vuodenajan vaikutusta maisemaan. Elokuvan ensimmäinen episodi kuvaa kuolevan vuohipaimenen viimeisiä vaiheita, toinen juuri syntyneen vuohen parin viikon pituista elämää, kolmas valtavan kuusen elämää vuodenaikojen muutoksissa ja viimeinen episodi saman kuusen transformaatiota kyläläisten puurituaalin kautta asukkaille jaettaviksi kivihiiliksi. Frammartino, joka laatii aluksi vain kuvakäsikirjoituksen, kertoo elokuviensa perustuvan tilaan ja kehojen läsnäoloon siinä.[4] Le Quattro Volte on osoitus Frammartinon poikkeuksellisesta kyvystä asettaa eräitä elokuvan teon keskeisiä elementtejä (tarinankerronta, tila ja aika) uudelleen tutkiskelun kohteeksi tavalla, joka osoittaa yksinkertaisessa elokuvallisessa ilmaisussa piilevän primitiivisen voiman.

Frammartinon mukaan elokuva kehittyi calabrialaisen elämän tutkiskelun ja elämisen myötä lähes orgaanisesti. Ensimmäisen vuoden hän vietti kuvaten kameralla maisemia ja vuohia, pohtien alituiseen mahdollisuuksia kuvata hankalissa olosuhteissa 35mm:n filmille. Ilman ongelmia ei tätäkään elokuvaa tehty: elokuvan kuvaus ja rahoitus osoittautuvat lopulta erittäin problemaattisiksi kuvauksien keskeytyessä puoleksitoista vuodeksi rahoitusongelmien takia. Koko elokuvanteon prosessi kesti siis yhteensä viisi vuotta.

Frammartinon tapa tehdä elokuvaa lähentää häntä kontemplatiivisen elokuvan edustajien kanssa.[5] Yhteistä kontemplatiiviselle elokuvalle on juonettomuuden, sanattomuuden, hitauden ja vieraantumisen läsnäolo.[6] Kontemplatiivinen elokuva hylkää konventionaalisen narraation ja kehittyy minimalistisen visuaalisen kielen ja tunnelman kautta. Se kehittyy ilman musiikin, dialogin, melodraaman, toiminta-montaasin tai tähti-järjestelmän apua. Le Quattro Volte on didaktinen dramaturgian dekonstruktio, jossa progressiivisten dramaattisten elementtien poissulkeminen johtaa kohti dokumentaarista minimalismia ja kontemplaatiota. Frammartino on luonut monitahoisen kontemplatiivisen mestariteoksen, josta puhutaan ja kiistellään vielä pitkän aikaa. Le Quattro Volte on suora ja välitön, yksinkertainen ja efektitön sekä minimalistinen elokuva, jonka merkityksen muodostumisessa katsojalle tarjotaan aktiivinen rooli.[7]

II

Le Quattro Volte liikkuu dokumentin ja fiktion välisellä ei-kenenkään-maalla. Läheinen kosketus eläinmaailmaan ja eläinten tietämättömyys kameran läsnäolosta mahdollistivat Framartinolle kontrollin heikentymisen ja elokuvatyyppien välisen rajan ylittämisen.[8] Le Quattro Volte on Frammartinon mukaan ilmaus käsityksestä, että kamera voi vangita olevan perusolemuksen. Elokuvaa varten laaditussa varhaisessa Torino Film Labin synopsiksessa Frammartino kirjoittaa, että elokuvaa on mahdollista ymmärtää kolmen genren mukaisesti: tieteiselokuvana (ilman erikoisefektejä), etnografisena dokumenttina Calabrian Apenniinien niemimaan Joonian puoleisista osista tai esseenä sielusta. Näistä jälkimmäinen muodostui elokuvan keskeisimmäksi teemaksi ja rakenteeksi: se toimii eräänlaisena metafyysisenä protagonistina, joka vaeltaa läpi neljän episodin.

    I Episodi: Vanhan vuohipaimenen viimeiset päivät.

Frammartino oli kypsytellyt jo pitkään neliosaista näkemystä tulevasta elokuvastaan, jonka tulisi esittää vanhojen ammattien (vuohipaimenet, hiilityöläiset)[9] vaikutus maisemaan, perustaa läheinen kosketus eläinmaailmaan sekä luontoon ja osoittaa ihmisen paikka tässä kokonaisuudessa. Elokuvaansa varten Frammartino matkusti kattavasti Calabrian aluetta ja omaksi ihmetyksekseen löysi uudelleen tämän karun ja ankaran maiseman, kyläläisten animistiset uskomukset sekä pakanalliset rituaalit. Calabrian maalaismainen elämä osoittautui vastaavan täydellisesti Frammartinon asettamaa neljää elokuvanteon kriteeriä. Elokuvanteon prosessissa hänelle tarkentui ajatus, että he olivat tekemässä elokuvaa sielunvaelluksesta halki sen eri tilojen. Perehtyminen animismiin ja seuduilla asuneen Pythagoraan sielunvaellusoppiin salli ohjaajan liukua pois protagonistikeskeisestä narraatiosta kohti episodimaista rakennetta. Frammartinon panteistinen näkemys maailmasta[10] saa hänet kritisoimaan taiteen ja etenkin elokuvien ihmiskeskeistä maailmankuvaa. Hän asettaakin elokuvansa episodeissa kaiken elävän samalle tasolle ja kuvaa luonnon olemusta tavalla, jota elokuvissa ei ole vielä näin monitahoisesti ja kokonaisvaltaisesti toteutettu.[11] Elokuvan neljän episodin kuvaama pythagoralainen sielun transmigraatio (karjapaimen-vuohi-kuusi-kivihiili) vaikuttaa tarinankerronnan ohella myös kameran katseeseen, joka pyrkii kuvaamaan episodin kohdetta sen omilla ehdoilla. Kameran katseen muuntumisen ohella elokuvan äänimaailmalla on äärimmäisen tärkeä osa kokonaisuutta. Äänimaailman korostaminen ja asettaminen toiminnan edelle on Frammartinon tapa nostaa pääosaan jokin muu kuin ihminen tai ihmisen katse. Le Quattro Volten lähimmät vertailukohdat tyylin suhteen löytyvät seuraavista elokuvista: Sharunas Bartasin Mūsų nedaug (Few of Us 1996), György Pálfin Hukkle (2002) ja Béla Tarrin Sátántangó (1994).[12] Frammartinon keskeinen haaste elokuvan mediumille onkin kysyä, kykeneekö se vapautumaan dogmista, jonka mukaan ihminen on asetettava aina protagonistin osaan.[13] 

III

Frammartinon lähestymiskulma elokuvan tekoon määrittyy fenomenologian kautta: hänen elokuvansa ovat havaitsemisen taidetta.[14] Vaikka Le Quattro Volten muutamien kohtauksien mise-en-scène tuntuu usein tiukasti orkestroiduilta, elokuvasta jää vaikutelma kaiken tapahtumisen spontaaniudesta ja satunnaisuudesta, jonka kamera on onnistunut vangitsemaan. Kameramiehen Andrea Locatellin ansiokas kuvaus ei vain tallenna tapahtumia, vaan myös tutkii niitä.[15] Frammartino kertoo etsineensä elokuvaansa varten uutta ja tasapainoisempaa tapaa kuvata ihmisfiguuria kasvillisuuden ja artefaktien ympäröimänä. Mise-en-scènen suhteen Frammartino asetti dogman, jonka mukaisesti hän yritti elokuvassaan välttää henkilöhahmojen sisääntuloa ja poistumista kuvan sivuilta. Hän halusi henkilöhahmojen ilmestyvän kuvan keskeltä, joka vahvistaa tunnetta kuvan synnyttämistä henkilöhahmoista.[16] Frammartinolle tämä on tapa heikentää erottelua ”sisäisen-ulkoisen”, ”kuvassa-pois kuvasta” ja ”kuvassa seisomisen” välillä, joiden rajat lakkaavat määrittämästä merkitystä sille mitä me näemme. Frammartino pyrkii elokuvallaan vapauttamaan katseen havainnoimaan elokuvan monia tasoja. Hän näkee elokuvansa olevan poliittinen, koska sen kuvamaailma antaa yleisölle erilaisia havainnon mahdollisuuksia. Elokuvataiteen yhtenä keskeisimpänä tehtävänä voidaankin pitää tätä havaitsemisen tapojen monipuolistamista tai uudelleen löytämistä. Frammartinon mukaan Italiassa kuvalla ja vallalla on vahva yhteys: politiikan ja television edustajat ohjaavat katsojiaan kädestä löytämään asioita heidän asettamilla ehdoillaan. Frammartinon mukaan elokuva, joka kertoo vuohipaimenista muinaisessa Calabriassa, antaa havainnoijalle enemmän tilaa kuvitella ja rakentaa merkityksensä itse. Frammartino allekirjoittaakin Jean-Marie Straubin maksiimin elokuvan yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta: ”En kuvaa katsojia varten, vaan kansalaisia varten”.

Terrence Mallickin elokuvien luontoa tutkivien otoksien tavoin Frammartino pyrkii antamaan luonnon ja ympäristön puhua omalla kielellään. Frammartino suorittaa tämän kaiken elollisen samanarvoistamisen kuitenkin radikaalimmin kuin Mallick, ryöstämällä elokuviensa ihmisiltä kyvyn puhua ja kommunikoida muuten kuin suorittamalla arkisia rituaalejaan ja toimimalla tilassa. Elokuvan havainnoitsijalle ei anneta kulttuurin kielellistä tasoa, jolla elokuvaa voisi tulkita. Le Quattro Voltesta ei juuri löydy puhetta, eikä kyläläisten huonosti kuuluvaa lyhyttä sanailua tai huutoja ole käännetty tekstityksiksi. Sen sijaan elokuvan äänityksestä vastaavat Simone Paolo Olivero ja Paolo Benvenutti[17] laskevat kaiken elollisen samalle tasolle ja suuntaavat mikrofoninsa tallentamaan luonnon ääniä: vuohien määintää ja vuohikellojen kilinää, lintujen laulua ja kukkojen kiekumista sekä tuulen tuiverrusta. Ihmisenkin äänet tallentuvat, mutta vain primitiivisissä muodoissaan huutoina, muminana, vanhan miehen yskimisenä, lapion iskuina, auton ääninä tai kirkonkellojen kilahteluina. Nämä äänet tulevat usein kuvan ulkopuolelta ja edeltävät kuvaa kuin muistuttaakseen Béla Tarrin Satantangon alkuotoksen tavoin, että elokuvan kehyksen ulkopuolelle jää todellisuus/todellisuutta. Frammartino on verrannut elokuvansa kuvan ulkopuolelta tulevaa äänimaailmaa Pythagoraan tapaan opettaa oppilaitaan monta vuotta verhon takaa, jotta he käsittäisivät ymmärryksen syntyvän muullakin tavalla kuin näköaistin avulla (ideoiden maailma). Elokuvan äänimaailma onkin kätkö kuvan syvällisimmälle merkitykselle, sen salaisuuksille ja kaikelle sille, mikä on kätketty elokuvakankaan taakse. Näin Frammartino kyseenalaistaa elokuvallaan ihmiskeskeisyyden lisäksi myös näköaistin dominoivan aseman elokuvan vastaanottamisessa.[18]

    I Episodi: Vanha vuohipaimen on kuollut ja vuohet ovat valloittaneet kylän (aporeettinen  kuva).

Frammartino kertoo tehneensä elokuvaansa lukemattomia sisäänpääsyjä, jotka helpottavat elokuvan vastaanottamista: yleiskuvan käyttö laajalla syvyydellä ja kestolla antaa katsojan silmän vaeltaa maisemassa. Leikkaustyylin ei taas sopinut sulkea ulkopuolelleen tiettyä määrää epäjatkuvaisuutta (discontinuity). Frammartino puhuu haastattelussaan mieltymyksestään yksinkertaisiin ja primitiivisiin kuviin. Hän kuvaa omaa kuvakäsitystään aporeettiseksi (kreik. απορία – aporia), joka tarkoittaa vastakohtaisia tiloja sisältävää kuvaa.[19] Frammartinon mukaan Calabria on täynnä tällaisia aporeettisia tiloja, joita voidaan kutsua myös osmoottisiksi.[20] Vastakohtana Milanon kaupunkielämälle, jossa on tarkoin määritelty yksityisen ja julkisen raja, Calabrian asuntojen ovet ovat aina auki ja kylän asukkaat saattavat tuovat huonekalunsa päiväksi pihalle. Aikaisemmin Calabrian vuohipaimenet lypsivät vuohet kodeissaan ja eläinten oli tapana yöpyä samoissa rakennuksissa kuin ihmistenkin. Calabriassa interiöörin ja eksteriöörin rajat sekoittuvat: se on aporeettisten kuvien kehto.

II Episodi: Nuori vuohi on kadottanut laumansa jäämällä loukkuun ojaan. Kamera kuvaa taivasta vuohen perspektiivistä (kuvan keskustan voima).

Kameramiehen Andrea Locatellin kuvaus ei niinkään seuraa tarinoiden figuureja, vaan tallentaa hitain panoroinnein luontoa itsessään (pitkäkestoiset yleiskuvat), jossa ihminen on vain pieni, nousukasmaisen koominen partikkeli, eikä luomakunnan herra ja protagonisti. Locatellin hidasrytminen ja panorointia suosiva kameratyöskentely perustuu vahvasti kuvan keskustan priorisoinnille ja siinä ilmenevän toiminnan diagonaaliselle liikkeelle, jonka mukaisesti eläimet ilmestyvät otokseen kuvan alalaidasta ja kulkevat sen vastakkaiseen lävistäjäkulmaan. Locatellin otokset usein alkavat tai loppuvat selvään diagonaaliseen kuvaan, jossa oja, aita, tie tai kallellaan oleva puu halkaisee kuvan. Diagonaalinen kuvakäsitys korostaa dramaattisuutta ja toimintaa, joka on tarpeen erittäin hidastempoisissa elokuvissa. Locatellin kuvarajaus sisältää myös useita syvyysulottuvuuksia, joka näkyy etenkin elokuvan maisemakuvauksessa. Maisemapanoraamien kulmissa on lähes aina jokin lähellä oleva katseen suuntaa ohjaava oksa, kivi tai rakennus. Frammartino tuntuukin etsivän uskottavaa tapaa ilmaista syvyysvaikutelmaa ilman 3D-tekniikkaa. 

IV

III Episodi: Kuusen tarina (kuvan useat syvyystasot).

Le Quattro Volte edellyttää katsojalta aktiivista osallistumista merkityksen teon prosessiin: tässä suhteessa se monelta osalta muistuttaakin useita tarinoita tai episodeja limittäviä videoinstallaatioita. [21] Frammartino on nimenomaan halunnut elokuvansa esitettävän intiimissä elokuvateatterissa, jotta sen intensiteetti pääsisi täysiin oikeuksiinsa. Videoinstallaatioiden tekeminen vaatii tekijältään sekä arkkitehtuurisen että elokuvallisen tilan ymmärrystä. Frammartino keskittyi aikaisemmin urallaan nimenomaan interaktiivisiin installaatioihin, joissa katsojan osallistuminen teoksen merkityksen synnyttämiseen on erittäin keskeinen. Frammartino on onnistunut Le Quattro Voltella tuomaan tämän interaktiivisen kokemuksen elokuvateatteriin.

Frammartino on purkanut teoksensa narraation neljään lineaarisesti etenevään ensimmäisen asteen tarinaan[22] (4 episodia), jotka limittyvät toisiinsa äänimaailman, allegorioiden ja tunnelmien toistuvuuden kautta. Frammartinon narraatiossa ei ole psykologista vuorovaikutusta, eikä dramaattisia kysymyksiä, vaan se on riisuttua tarinankerrontaa. Tämä riisuttu uusprimitiivistinen narraatio leikkii havainnoijan luomien odotuksien kanssa. Le Quattro Volten kokeminen onkin äärimmäisen palkitseva kognitiivinen prosessi, jossa havainnoija luo jatkuvasti odotuksia tulevien tapahtumien suhteen, pohtii kuvan ulkopuolisia tapahtumia äänimaailman perusteella ja pyrkii yhdistämään neljän episodin tarinoita toisiinsa. Frammartino luo elokuvaansa odotuksia tulevia tapahtumia kohtaan sekä terävöittää ja viivästyttää niiden kokemista. Frammartino kuljettaa arvaamattomassa elokuvassaan mukana myös koomisia ja absurdeja elementtejä, jotka saavat merkityksensä useita kohtauksia myöhemmin.

Vastoin videoinstallaation mahdollistamaa simultaania monikangasesitystä ja tarinoiden väistämätöntä moneutta, Frammartino on riisunut kerrontansa lineaariseksi tapahtumien ja ilmiöiden dokumentoinniksi, uusprimitivistiseksi kerronnaksi. Usein ohjaajan asettamat rajoitteet ovat kiinnostavampia luovan työn kannalta kuin uudet mahdollisuudet (vrt. dogma95). Frammartino on sanojensa mukaan pyrkinyt episodien vastaavuuksilla luomaan yhden yhtenäisen tarinan, jossa ”yhden sielun tarina kulkee neljän perättäisen elämän lävitse” (”neljä kertaa”).   

V 

II Episodi: Nuoren vuohen tarina. ”Mitä vuohet taivaasta oikein etsivät?” (vuohien katseiden ja johtojen vastakkaiset diagonaalit).

Haastatteluissa Frammartino on viitannut teoksensa rakenteen perustuvan Pythagoraan ajatukseen sielunvaelluksesta. Pythagoraan opin mukaan ihmisen kuoltua kuolematon sielu irtoaa ruumiista oleskellen aikansa kuoleman asuinsijoilla, josta se palaa asettuen toiseen olevaan, joka voi olla ihmisen ohella eläin, kasvi tai mineraali. Frammartinon teoksessa tämä pythagoralainen sielun kiertokulku kulkee neljän vaiheen lävitse: sairaan vuohipaimenen viimeisten päivien ja kuoleman (ihminen), vuohen syntymän ja menehtymisen (eläin), valtavan kuusen elämän ja kaatamisen kylän toteemiksi (kasvi) sekä kuusen rituaalisen pilkkomisen ja polttamisen kylän asukkaiden käytettäväksi puuhiileksi (mineraali).[23] Frammartino kertoo nämä neljä tarinaa lineaarisesti, mutta sisällyttää jokaiseen tarinaansa hienovaraisesti toistuvia elementtejä ja teemoja, jotka johdattavat katsojaa havainnoimaan yhteyksiä tarinoiden välillä.

Esimerkiksi ensimmäisen jakson vanhan vuohipaimenen kasvoja sekä kolmannen jakson kuusen runkoa pitkin käveleviä muurahaisia kuvataan lähikuvin, jotta katsoja voi kokea tarinan ja sielun jatkuvuuden. Vuohipaimenen istuessa niityllä viimeistä kertaa hänen taskustaan tipahtaa kääritty paketti, jonka pinnalla olevassa kuvassa on naisen silmät. Kamera kuvaa suoraan ylhäältä päin kun muurahaiset kerääntyvät paketin ympärille ja alkavat raahaamaan sitä kuvasta pois. Frammartino tuntuu tällä vihjaavan myöhemmin tapahtuvaan ihmisprotagonistin syrjäyttämiseen. Aikaisemmin katsoja on saanut tietää, että vanha vuohipaimen käy kirkossa vaihtamassa maitoa paketoituun kirkonpölyyn, jota hän iltaisin juo lääkkeenään ennen nukkumaan menoa. Kysymyksessä on vanha uskomus pölyn parantavasta voimasta, jota vanhus on noudattaa säännöllisesti. Frammartino viljelee näitä pieniä traagisia vihjeitä pitkin elokuvaansa, joten katsojalta vaaditaan erityistä tarkkaavaisuutta ja onnea – liikutaanhan usein yleiskuvassa – näiden vihjeiden huomaamiseksi. Äänimaailman keskeisyys kokonaisuuden yhteenpunomisessa on myös äärimmäisen keskeinen. Frammartino kertoo lisänneensä miksausvaiheessa äänielementtejä episodeihin, jotta ne sitoisivat elokuvan eri hetket tiiviimmin toisiinsa. Frammartino luottaa katsojan kykyyn yhdistää tarinoiden episodeja, vaikka ne elokuvan ajassa saattavat olla etäällä toisistaan.[24]

VI

Toiston luova käyttö lähentää Frammartinon elokuvallista ilmaisua Apichatpong Weerasethakulin, Béla Tarrin, Andrei Tarkovskin ja Carlos Reygadaksen tuotantoon. Kaikkia näitä auteur-ohjaajia yhdistää erittäin pitkien otoksien, hitaiden kamerapanorointien, äärimmäisen hallitun äänimaiseman ja mise-en-scénen lisäksi, filosofis-taiteellinen idea elokuvasta ympyrän tai spiraalin muotoisena toiston universumina. Elokuvan alun ja lopun yhteensitova Le Quattro Volte alkaa kuvilla kivihiilenpolttouunista, jonka rei’istä savu nousee oikukkaan tuulen mukana vinhasti kohti laaksoa. Alkuotoksessa mies taputtelee lapiolla puukodan pintaan. Kuva muuttuu nopeasti mustaksi ja lapioniskut alkavat muistuttaa sydämentykytystä. Katsoja on siirtynyt tällä minimalistisella keinolla kivihiilenpolttouunin (scarazzo) eli sielunvaelluksen topokseen, jonka pimeyteen välähtää elokuvan nimi.[25] Seuraavassa otoksessa vuorenrinteillä sijaitseva kamera kuvaa vuohipaimenen ja vuohien ilmestymistä horisonttiin ja vuoren rinteen kapuamista kohti kameraa. Sydämen iskujen äänet vaihtuvat takaisin lapion taputtelun äänien kaikuun laaksossa. Ensimmäinen sielunvaellus on alkanut faustilaisessa merkeissä. Elokuvan loppuotoksessa, jossa kamera kuvaa kylän talojen kubistisia kattoja, kylän ”hiilenkierto” on saavuttanut vuosittaisen päätepisteensä savupiipun alkaessa tupruttaa hitaasti savua. Elokuvan lopputekstit ilmestyvät ja kulkevat lintujen laulun saattelemana.[26]

Sydämentykytys toimii episodien välisenä sielunvaelluksen välivaiheena, jolloin edellisen episodin protagonisti on kuollut ja seuraava odottaa syntyään tai vuoroaan. Näissä siirtymissä kuva on aina täysin musta ja rytmin sekä intensiteetin määrää sydämeniskujen voimakkuus. Kivihiilenpolttouuni on tulkittavissa kasvien, eläinten ja ihmisten väistämättömäksi transmutaatioksi, mutta samalla sillä on selvä muodollinen funktionsa episodien välisenä rytmiä ja rakennetta luovana välisoittona. Frammartino kutsuu näitä välivaiheita tyhjiöiksi tai intervalleiksi, joiden aikana katsoja kertaa tapahtumia ja valmistautuu tulevan tulkintaan. Erittäin havainnollinen tämä transmigraatio on vanhan vuohipaimenen kalmistonluukun sulkeuduttua, jolloin katsoja on pimeän kuvan ja sydämeniskujen rytmittämässä tilassa kameran jäädessä haudan sisäpuolelle. Seuraavassa otoksessa[27] katsojan kasvoille paiskataan otos vuohen syntymästä ja paiskautumisesta äitinsä kohdusta navetan lattialle. Frammartinon tarinankerronta on hyvin taloudellista, joka säästää hänet kliseemäisistä tarinoista huolimatta (lampaan eksyminen laumastaan) liialta sentimentaalisuudelta.[28] 

VII

The Four Timesin keskeisin tapahtuma on kyläyhteisön vuosittain suorittama puurituaali (kevätsalko/maypole), jossa Calabrian Apenniinien rinteillä sijaitseva valtava kuusi kaadetaan ja karsitaan kylän yhteiseksi toteemiksi. Frammartinon ystävä Gigi Briglia, josta myöhemmin tuli elokuvan still-kuvaaja, kertoi Frammartinolle tästä vuosittaisesta Alessandria del Carretton kylässä juhlittavasta pakanallisesta juhlasta.[29] Vuorien rinteiltä rituaalin mukaisesti kulkueessa kuljetettu kuusi pystytetään kylän keskeiselle paikalle ja sen parturoimattomalle huipulle sidotaan lahjat. Kylän miesten kilpailtua viriiliyttä ilmentävässä puunkiipeämisessä se lopulta kaadetaan maahan, jonka jälkeen asukkaat etsivät lahjojaan sen latvaosasta.[30] Tämän jälkeen puu pilkotaan osiin ja kuljetetaan kylän laitamille, jossa siitä kootaan kivihiilen polttouuni. Tämä savella ja heinillä tilkittävä uuni, joka sisältää useita ilmareikiä, sytytetään palamaan huipulta sisään pudotettavien palavien hiilien avulla. Lopuksi palaneet kuusen oksat hakataan puuhiiliksi ja jaetaan ovelta ovelle asukkaiden talojen lämmitystarpeiksi. Puurituaali yhdessä vuodenaikojen kierron kanssa vahvistavat elokuvan syklistä aikakäsitystä, jolle on myös tyypillistä kuvauspositioiden toistuminen eri episodeissa. Frammartino toistaa kuvauspositioita, mutta aina tietyin modifikaatioin.[31]

VIII

I Episodi: Karjapaimenen tarina – hautajaissaatto. Tilanne koiran aiheuttaman onnettomuuden jälkeen (diagonaalinen kuvakäsitys).

Le Quattro Voltessa on eräs kohtaus, joka varmasti jää jokaisen elokuvan nähneen mieleen ja todennäköisesti myös elokuvahistoriaan. Kysymyksessä on lähes kahdeksan minuutin mestarillinen pitkä otos, joka tapahtuu Pyhän Antoniuksen portin luona.[32] Johtuen kohtauksen pituudesta sekä sen monimutkaisesta orkestraatiosta, Frammartino kertoo tarvinneensa kaksi päivää ja 21 ottoa ollakseen tyytyväinen saatuun otokseen. Problemaattisinta kohtauksen onnistumisessa oli koiran (elokuvan ainoa ammattinäyttelijä) liikkumisen ajoittaminen. Frammartino halusi koiran ottavan koko tilan haltuunsa ja puolustavan sitä ohikulkijoilta. Tämä pitkä otos on koiran performanssi, jonka liikettä kamera kuvaa rauhallisesti. Pyhän Antoniuksen portin kuvauslokaatio on ilmestynyt elokuvassa aikaisemmin viiteen otteeseen. Frammartino onkin rakentanut kohtauksen dramaturgian nousujohteiseksi pienillä viittauksilla kylällä valmisteltavaan kärsimysnäytelmään (krusifiksikulkue), jonka kulkua kohtaus myös seuraa.[33]

I Episodi: Kärsimysnäytelmäkulkue. Krusifiksikulkueen jatkaessa matkaansa koira on piiloutunut vasemman puoleiseen pusikkoon (pitkän otoksen toinen äärikulma). 

Kuten niin useat tämän elokuvan otoksista, alkaa tämäkin pitkä otos kuvan ulkopuolisesta äänestä, lähestyvän minikuorma-auton äänestä. Kuorma-auto parkkeeraa portin luona olevan talon eteen ja kolme roomalaisiksi sotilaiksi pukeutunutta miestä purkautuu autosta, yhden heistä asettaen naisen kadulle heittämän tiiliskiven auton takarenkaan alle. Miesten hätäisistä liikkeistä ja kaukaisuudesta kuuluvan rummun pärinästä päätellen, he ovat myöhässä kulkueen aloittamisesta. Sotilaat juoksevat toisen porttisisäänkäynnin suuntaan ja katoavat kuvasta. Samaan aikaan portin suunnalta ilmestyy sininen skootteri. Sitä ajava mies jättää naisen talon kohdalle ja palaa takaisin portin suuntaan. Koira haukkuu naista, joka pukee valkoista harsoa päänsä päälle. Kuvan keskellä sijaitsevaan risteykseen saapuu aluksi tummiin vaatteisiin pukeutuneita katsojia. Ristinkulkueen kulkiessa tietä alaspäin kaksi sotilaista häätää haukkuvan koiran alamäkeen. Kamera panoroi verkkaisesti sotilaiden perässä 180° oikealle jääden tallentamaan pitkää tietä, jolta koira poistuu pusikkoon. Hiljalleen ristinkulkue ja sen perässä vaeltava yleisö ilmestyvät kuvaan ja etenevät kaukaisuuteen.

Kulkueen ohittaessa koiran se palaa pusikosta tielle ja juoksee takaisin portin lähellä olevalle tienristeykselle (pan vas. 180°), johon saapuu myös kulkueesta myöhässä oleva poika. Poika yrittää harhauttaa haukkuvaa koiraa heittelemällä kiviä tiensivuun. Lopulta poika tekee harhautusheiton kuorma-auton suuntaan ja poistuu juosten kulkueen perään. Koira jää vähäksi aikaa hämilleen kunnes lopulta käy sieppaamassa kuorma-auton takarenkaan alta tiiliskiven. Kuorma-auto liukuu kovaa vauhtia kohti vuohien aitausta. Kamera panoroi oikealle 180° juuri ennen auton syöksymistä puuportin läpi ja seuraa juoksevaa poikaa. Myöhässä oleva poika juoksee horisontissa kulkueen perään ja saavuttaa vanhempansa. Myös koira saapuu paikalle kunnes vanhemmat karkottavat sen takaisin. Koira juoksee horisontista takaisin portin luokse kameran panoroidessa takaisin. Vuohet ovat vapautuneet aitauksesta ja seisovat portin läpi vievällä tiellä. Koira alkaa haukkua ja ohjata vuohia kohti porttia. Vuohet poistuvat hiljalleen kohti porttia.

Otos pelailee nerokkaasti yleisön odotuksien kanssa ja piilottaa tapahtuman huippukohdan eli kuorma-auton syöksymisen aidan lävitse. Tämä on Frammartinon tapa vaatia katsojalta tapauksien kehittymisen spekulointia pelkän äänen perusteella. Se on leikittelyä näkyvän ja näkymättömän välillä. Neljä yli 180°:n kamerapanorointia paljastavat yleisölle viiveellä, miten tapahtuma on lopulta kehittynyt.[34] Kamera on asettunut kylän portin kohdalle, jolloin se tallentaa tapahtumat rajatilasta: vastakohdat tulevat vahvasti näkyviin pelkällä kameran panoroinnilla. Otoksen jaksolliset yksityiskohdat ja objektit paljastuvat ajan mittaan kuten sveitsiläisten Peter Fischlin ja David Weissin kokeellisessa lyhytelokuvassa Der Lauf Der Dinge (The Way Things Go 1987).[35] Frammartino on haastatteluissaan korostanut, että hän etsii muiden ohjaajien elokuvista tapoja ratkaista elokuvallisia ongelmia omassa tuotannossaan. Hän on kuvannut Fischlin ja Weissin kokeellista lyhytelokuvaa elokuvaksi, jonka ”protagonisteina toimivien objektien (erilaiset aineet ja materiaalit) välinen dramaattinen vuorovaikutus on monimutkainen ja kiehtova kuin trillerin juoni”. On selvää, että Frammartino on tässä otoksessa pyrkinyt luomaan samankaltaisen monimutkaisen pelin käyttäen hyväkseen koiran ja kulkueen välisiä jännitteitä. 

EPILOGI

Frammartinon tarkoituksena on ollut tehdä elokuva, jonka elokuvallinen ilmaisu on mahdollisimman lähellä sitä mikä on totta (real) tai sitä, minkä hän on havainnut todeksi viiden vuoden Calabriassa oleskelunsa aikana. Le Quattro Volte pyrkii vapauttamaan elokuvan ihmisorientoidusta protagonistista, katseen suvereeniudesta ja etsimään näkemätöntä yhteyttä kaiken olevan välillä. Frammartinon mukaan ”elokuva kertoo ihmisen ja luonnon välisestä siteestä”, jossa luonto ottaa ensimmäisen episodin jälkeen vallan ja ehdottaa uutta liittoa ja tasapainoa ihmisen kanssa. Frammartinon näkee elokuvan erinomaisena työkaluna korostaa elämän neljän alueen limittymistä toisiinsa. Elokuvan voima perustuu Frammartinon mukaan siihen, että se pystyy luotaamaan kuvan pinnan alla olevaa näkymätöntä. Le Quattro Volten voima piilee sen kyvyssä tarjota lukuisia sisäänpääsyjä elokuvan maailmaan, mutta silti säilyttää mysteerin ja loputtoman tulkittavuuden tunne.

Frammartinon mukaan elokuvan on tarjottava elokuvallinen ilmaisu todellisuuden loputtomalle aukeamalle, loputtomalle tulkinnalle ja esittää moninaisia tapoja, joilla asiat ja esineet antavat itsensä havainnoitsijalle. Le Quattro Volte odottaa katsojalta aktiivista osallistumista elokuvan merkityksen konstituoinnissa, mutta palkitsee tämän vaivannäön ruhtinaallisesti. Frammartinon mukaan ”katsojan on tultava kameramieheksi ja tai leikkaajaksi pystyäkseen kokoamaan elokuvan yhteen”. Frammartino kertoo, että elokuva kasvoi hänessä ajan myötä hänen imiessään erilaisia vaikutteita ympäristöstään. Hän ei katsokaan olevansa elokuvan luoja sen varsinaisessa mielessä, vaan enemmänkin välikappale aineen ja muodon prosessissa.[36] Tämän Frammartino saavutti luopumalla kontrollin ideasta[37] ja kuuntelemalla sekä odottamalla olevan mutinaa. 

Kirjoittanut Juhana Inkeriläinen

---

[1] Lahja on kuvaus yksinäisestä vanhuksesta, kuolevasta koirasta ja kylän prostituoidusta. Ohjaajan mukaan elokuva on ”hidastettu raportti äkillisestä tuhosta”. Lahja on toteutettu pitkillä ja hiljaisilla otoksilla.

[2] Elokuva palkittiin Cannesissa arvostetulla The Palm Dog -palkinnolla. Kyseessä on sama palkinto, jonka Aki Kaurismäki voitti vuotta aikaisemmin elokuvallaan Mies vailla menneisyyttä. 

[3] Frammartino on kuvannut elokuvaansa varten myös muita Calabrian provinssiin, Vibo Valentiaan, kuuluvia kyliä: Serren kylää, joka on tunnettu karjapaimenista ja hiilimiehistä ja Alessandria del Carretton kylää, jossa juhlitaan pakanallista Pita-juhlaa (puurituaali). 

[4] Frammartinon työtavan mukaan käsikirjoitus seuraa ensiksi laadittavaa kuvakäsikirjoitusta. Frammartino harmittelee italialaisten tuotantoyhtiöiden tapaa vaatia käsikirjoitusta ennen elokuvan taloudellista rahoittamista. Hän kertoo luovan prosessinsa alkavan aina piirtämisen kautta.

[5] Kontemplatiivisen elokuvan edustajia ovat muun muassa: Apichatpong Weerasethakul, Béla Tarr, Chantal Akerman, Lav Diaz, Tsai Ming-liang, Alexander Sokurov, Sharunas Bartas, Wang Bing, Lisandro Alonso, Pedro Costa, Claire Denis, James Benning.

[6] Nykyaikaisesta kontemplatiivisesta elokuvasta (CCC) enemmän ks. Harry Tutlen ylläpitämä Unspoken Cinema -blogi.

[7] Le Quattro Volte on osoittautunut erittäin haastavaksi tulkinnan kohteeksi ja monet kriitikot ovat kirjoittaneet siitä varsin pintapuolisesti. Ks. Harry Tutlen angloamerikkalaisten ja ranskalaisten arvostelujen kritiikit.

[8] Frammartino mainitsee keskeiseksi johdattajakseen eläinmaailman kohtaamiseen Béla Tarrin elokuvat, joissa eläimillä on usein keskeinen asema. Frammartino myös puhuu poikkeuksitta elokuvista, joissa ihmisprotagonisti syöstään asemastaan ja tapahtumat kerrotaan eläinten, maiseman, materian tai objektien perspektiivistä. 

[9] Vuohipaimenet ovat Frammartinon mukaan marginaalinen ryhmä. Vuohipaimen on ”osaksi eläin, osaksi ihminen”. Hän on yhteiskunnan rajatapaus luonnon ja sivilisaation kanssakäymisessä. Frammartino muistuttaa, että juuri vuohipaimenet ilmoittivat Evankeliumissa ensimmäisenä Kristuksen syntymästä. Niinpä he useissa maalauksissa katsovat taivaalle ja edustavat näin välittäjähahmoa maan ja taivaan välillä.

[10] Frammartinon kirjoittaessa Calabrian luonnosta ilmenee hänen panteistinen maailmankuvansa varsin selvästi:

“Calabriassa luonto ei ole hierarkkinen. Jokaisella olevalla on sielu. Voit nähdä sen kun katsot eläimen silmiin. Voit kuulla sen kivihiilestä lähtevästä äänestä, joka laulaa kuin sillä olisi oma ääni. Voit nähdä sen Pollinon vuoren huipulla keinuvassa pitkässä kuusessa, joka suostuttelee meidät kaikki sen puolelle.”

[11] Frammartino kritisoi myös elokuvan kuvakokojen ihmiskeskeistä terminologiaa, jossa kuvakoot määritellään sen perusteella, kuinka paljon ihmiskehoa ne rajaavat. Frammartino suosiikin elokuvassaan pitkäkestoisia yleiskuvia, joissa katse voi matkata ja löytää.

[12] David Bordwell on elokuvablogissaan verrannut Frammartinon elokuvaa Georges Rouguierin maalaismaiseen vuodenaikoja kuvaavaan teokseen Farrebique ou Les Quatres Saisons (Farrebique eli neljä vuodenaikaa 1946). Kumpikin elokuva tarjoaa asiat silkkana peräkkäisyytenä osoittaen elämän olevan tuomittu kadotukseen ja kiertokulkuun. Rouguierin elokuvasta elokuvasta löytyy runollisia otoksia, joissa eläimien ja kasvien elämää kuvataan yhtenä suurena kokonaisuutena.

[13] Frammartinon edeltäjiä ihmisprotagonistin syrjäyttäjänä elokuvan alalla on muun muassa Michael Snowin La Région Centrale (1971) ja Samuel Beckettin käsikirjoitukseen perustuva Alan Schneiderin lyhytelokuva FILM (1965). Kummassakin elokuvassa elokuvan katse on sidottu koneisiin ja äänitysvälineisiin. Frammartino muistuttaa myös useaan otteeseen Robert Bressonin elokuvasta Balthazar (Au hasard Balthazar 1966a), jossa protagonistina toimii Balthazar niminen aasi.

[14] Frammartinon varhaisesta kiinnostuksesta fenomenologiaan kertoo hänen vuonna 1997 valmistunut lopputyönsä Milanon kaupungin elokuvakouluun nimeltään L’occhio e lo Spirito (Silmä ja Mieli). Teoksen nimi viittaa suoraan ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn samannimiseen teokseen vuodelta 1964, jossa Merleau-Ponty tutkii maalaustaidetta tilasyvyytenä ja metafyysisenä kokemuksena. Le Quattro Volten tuottaja Marta Donzelli on puolestaan tehnyt väitöskirjan Edmund Husserlin ajattelusta. Uskoisin, että elokuvan useista ratkaisuista ja etenkin lähestymistavasta kuvattavaan on käyty sangen perustavanlaatuista keskustelua.

[15] Tämä on Walter Benjaminen mukaan elokuvan keskeinen tehtävä.

[16] Frammartino: “[…] ihmiset tulevat ja menevät oviaukkojen kautta, lapsivuohi ilmestyy äitinsä kohdusta, vuohipaimenta ja hänen laumaansa kuvataan alkuun kukkulan takaa.” Frammartino vertaa tätä kuvallista metodia Lumièren veljeksien lyhytelokuvaan La sortie des usines Lumière (Työläiset lähtevät tehtaasta 1895), jossa työläiset purkautuvat kadulle suoraan edessä olevasta tehtaanportista.

[17] Frammartinon mukaan elokuvaa äänitettiin useilla mikrofoneilla, joka salli jälkikäteismiksaamisen. Frammartinon mukaan Olivero ja Benvenutti työskentelivät aina 3-4 tuntia pidempään kuin muut kuvausryhmän jäsenet.

[18] Frammartino puhuu Pythagoraan mukaisesti kätketyn merkityksen koostuvan ”numerosta, sielusta ja ideasta”. Se koostuu pölystä ja läpinäkyvistä partikkeleista, vertautuen elokuvaprojektorin valonsäteeseen pimeässä elokuvateatterissa. Le Quattro Volten ensimmäisessä episodissa onkin tällainen kirkossa tapahtuva otos, joka kuvaa pölyn (partikkeleiden) leijailua kirkkoon lankeavassa valonsäteessä. Otos on analogia elokuvanprojektorin valonsäteelle.

[19] Aporia tarkoittaa seuraavia asioita: ”mahdotonta läpäistä”; ”umpikuja”, ”pulma”. Frammartino antaa aporeettisen kuvan esimerkiksi Tarkovskin Stalkerin kohtauksen, jossa huoneessa (interiööri) sataa (eksteriööri). Sade korostaa tilan interiöörimäisyyttä.

[20] Osmoosi on kem. fys. prosessi, jossa neste tunkeutuu kalvon läpi toiseen nesteeseen.

[21] Muutamat Frammartinon teoksen arvostelijat katsovatkin teosta esitettävän väärällä areenalla: elokuvateatterin sijasta sitä tulisi esittää taidemuseoiden installaatiotiloissa.

[22] Huolimatta siitä, että elokuvasta on mahdollista löytää symboleja ja metaforia, Frammartino painottaa elokuvan tulkitsemista primitiivisenä tarinankerrontana, joka ei tarvitse semioottista luentaa.

[23] Frammartino kirjoittaa Pythagoraan neliosaisesta sielunvaellusteoriasta seuraavasti: “Jokaisella meistä on neljä elämää sisällämme, jotka limittyvät toisiinsa. Mies on mineraali, koska hänen luurankonsa on tehty suolasta; mies on myös kasvi koska hänen verensä juoksee kuin mahla; mies on eläin siinä suhteessa kun hän on varustettu liikkuvuudella ja tiedolla ulkomaailmasta. Viimeiseksi, mies on ihminen koska hänellä tahdon ja järjen lahjat. Täten, meidän tulee tuntea itsemme neljä kertaa.”

[24] Elokuvassa ei kuitenkaan ole mitään ylitsepääsemätöntä narratiivista aukkoa kuten on esimerkiksi David Lynchin Mulholland Drivessa, vaan Le Quattro Volte pyrkii pikemminkin ilmaisemaan itseään minimalistisella tarinankerronnalla ja kohtauksien luovan toiston kautta. Le Quattro Volte muodostaa neljä koherenttia tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa.

[25] Elokuvan otsikkoa seuraa omistus ad Angelo, joka on kunnianosoitus Frammartinon esikoisessa näytelleelle Angelo Frammartinolle.

[26] Carlos Reygadas puolestaan saattaa elokuvassaan Silent Lightin (2007) kertomuksensa alun ja lopun yhteen kuvaamalla pitkän otoksen tähtikuvioista kameran tiltatessa hiljalleen maan tasolle ja maiseman hahmottuessa vuorokauden valon mukaisesti.

[27] On tärkeää huomata, ettei Frammartino käytä elokuvassaan ristikuvia (dissolve), eikä häivytystä (fader), vaan episodit alkavat aina ilman näitä jatkuvuutta luovia tehokeinoja.

[28] Frammartinon tarinankerronta iskeytyy kafkamaisesti suoraan toimintaan (vrt. Kafkan Oikeusjutun dynaaminen aloitus).

[29] Bordwell kutsuu tätä kevätsalkoa blogiarvostelussaan joulukuuseksi (sic).

[30] Frammartino kertoo arkaaisemman kevätsalko-juhlan olleen liian raju seudun kristillisille piireille. Siinä kuusen huipulle sidottiin vuohia, joita ammuttiin maasta käsin. Näin vuohien veri roiskui juhlijoiden päälle heidän tanssiessaan ja laulaessaan kuusen juurella. 

[31] Le Quattro Volte (88 min.) sisältää yhteensä 176 otosta, joista useat kertautuvat 3-4 kertaa.

[32] Frammartinolle kyseinen portti edustaa elokuvan kuvaamia vastakohtaisuuksia: interiööri-eksteriööri, kylä-maaseutu, moderni-muinainen, pakanallinen-kristillinen.

[33] Aikaisemmissa Pyhän Antoniuksen portin otoksissa olemme nähneet koiran haukkuvan ohitse ajavaa kuorma-autoa. Kahdessa otoksessa vanha vuohipaimen on saapunut ruokkimaan vuohensa vasemmalla sijaitsevaan aitaukseen ja yhdessä otoksessa kivihiiliä kuljettava kuorma-auto on ajanut kylään. Varsinainen dramaattisen kaaren rakentaminen alkaa otoksesta, jossa pieni sininen kuorma-auto parkkeeraa portin vieressä olevan talon edustalle ja autosta purkautuu kolme ihmistä rakentamaan puukrusifiksia kulkuetta varten. Pitkää ottoa edeltävässä kohtauksessa nainen avaa aluksi ikkunan verhot, heittäen tämän jälkeen tiiliskiven jalkakäytävälle.

[34] Frammartino kertoo käyttäneensä kuvauksessa 16mm objektiivia, jolla on hyvin lyhyt polttoväli. Tämä teki panoroinnista hyvin problemaattista, koska sivuttaisliike ylitti usein 180°.

[35] Frammartino otoksessa on myös nähty vaikutteita Jacques Tatin ja Elia Suleimanin elokuvista. Bordwell puolestaan on kutsunut otosta spatiaaliseksi jännitykseksi (spatial suspense).

[36] Frammartino vertaa työskentelytapaansa puuveistäjän Giuseppe Penonen ja kuvanveistäjä Maurio Mertzin työtapoihin. Penone veistää puun muotoja puupölkkyihin, antaen elämän ja muodon ilmestyä syvältä materiasta. Frammartinon mukaan hänen elokuvansa kuusen tarina on puolestaan kuvastaa Mertzin veistoksen ydintä. Ne kummatkin ovat materiaalin riemuvoitto objektista, joka ei kuole, vaan on jatkuvassa transformaation tilassa.

[37] Frammartinon mukaan työskentely amatöörien ja etenkin eläinten kanssa on mielenkiintoinen tapa menettää kontrolli elokuvasta ja löytää jotain uutta. Eläimiä kuvatessa liikkeen suuntaa ei määrää ohjaaja vaan päinvastoin. Frammartinon mukaan ainoa ammattilaisnäyttelijä elokuvassa oli koira. Ks. Laurie Zaffaranan haastattelu.

Lähteet

Le Quattro Volten Lorber Filmsin Pressbook: http://www.kino.com/press/pdfs/lqv_pressbook.pdf

Frammartinon ja Marta Donzellin synopsis Torino Film Labia varten: http://www.torinofilmlab.it/project.php?id=19

Unspoken cinema -blogi: http://unspokencinema.blogspot.com/

Harry Tutlen ranskankielinen arvostelu elokuvasta: 

http://unspokencinema.blogspot.com/2011/01/quattro-volte-critique-contemplative-1.html

Harry Tutlen angloamerikkalaisten arvostelujen kritiikki:

http://unspokencinema.blogspot.com/2011/05/le-quattro-volte-english-critics.html

Harry Tutlen ranskalaisten arvostelujen kritiikki:

http://unspokencinema.blogspot.com/2011/06/le-quattro-volte-critiques-francaises.html

Kontemplatiivisesta nykyelokuvasta (CCC): http://unspokencinema.blogspot.com/2007/01/minimum-profile.html & http://almayerinn.blogspot.com/2006/10/what-is-contemplative-cinema.html

Camillo de Marcon haastattelu:  http://cineuropa.org/ffocusinterview.aspx?lang=en&treeID=2120&documentID=145628

Laurie Zaffaran haastattelu:

http://www.nisimazine.eu/Michelangelo-Frammartino.html

Andreas Wisemanin haastattelu:

http://www.screendaily.com/reports/one-on-one/michelangelo-frammartino/5019999.article

Tony Pipolon Artforum-arvostelu: http://www.artforum.com/film/id=27847

David Bordwellin blogiartikkeli ”Arthouse suspense, in big and small doses”: http://www.davidbordwell.net/blog/2011/04/11/arthouse-suspense-in-big-and-small-doses/

Michelangelo Frammartino (1968– Milano)

-  1991 Aloittaa arkkitehtuuriopinnot Milanon teknillisessä korkeakoulussa (Politecnico di Milano)

-  1994 Kirjautuu sisään Milanon kaupungin elokuvakouluun vuonna 1994 (Civica Scuola di Cinema). 
-  Ensimmäinen videoinstallaatio Presenze S-Connesse (1995)ja interaktiivinen installaatio ORA

-  Valmistuu Milanon kaupungin elokuvakoulusta lopputyöllään L’occhio e lo Spirito (Silmä ja Mieli 1997) 

-  Osallistuu samana vuonna nuorien valittujen italialaisten ohjaajien projektiin La Mani Sulla Cittá

-  Interaktiivinen installaatio FILM, joka on tribuutti Samuel Beckettin elokuville. Installaatio esitetään osana 
   vuoden 1998 Milanon Triennaalin ohjelmistoa

-  Lyhytelokuva BIBIM (1999 35min), joka on yhteisohjaus Cafi Mohamudin kanssa. Frammartino oli mukana toteuttamassa myös Scappa Valentina (2001) elokuvaa

-  Vuonna 2002 Frammartino voittaa Bellaria dokumenttifestivaalin kännykkäelokuvakilpailun teoksellaan Io non posso entrare

-  Elokuvakielen ja käsikirjoituksen professorina Bergamon yliopistossa vuodesta 2005 lähtien. Tuntiopettajan
   myös ENFAP Lombardiassa ja CINELIFE opetuskeskuksessa

-  Frammartino osallistuu myös säännöllisesti konferensseihin ja workshopeihin, joissa käsitellään teknologian
   hyödyntämistä eri taiteissa

-  Frammartino työskentelee tällä hetkellä kokopitkän animaation parissa, joka kertoo pienen pojan elämästä Italiassa vuosina 1978–81. Animaatiolla näyttäisi olevan yhteiskuntakriittinen ote (vrt. Haneken tuotanto) sen kuvatessa tätä italialaisen yhteiskunnan joutokäynnin ja väkivallan aikaa, jolloin ihmiset vetäytyivät aukioilta ja kaduilta television pariin. Televisio vakiinnutti asemansa kotien uutena kuvakielenä manifestoiden uusia kulttuuriprojekteja ja viestejä privaatissa tilassa. Koko italialaisen yhteiskunnan tarina kulkee siis pieni italialainen pojan tajunnan kautta. 

Elokuvat

Le Quattro Volte (The Four Times 2010, 88min) ohjaus, käsikirjoitus 
Vivo Films, Invisible Film, Essential Filmproduktion (Berliini), Ventura Film (Sveitsi) 

Il Dono (Lahja, The Gift 2003 80min) ohjaus, käsikirjoitus. Lahja on esitetty YLE Teeman Kino Helmi -sarjassa to 22.10.2009. 

Frammartinon TOP 10 elokuvat (huhtikuu 2011) http://www.ioncinema.com/news/id/6215

1.       Cristi Puiu: Aurora (2010)

"The most extraordinary leadership skills in working with actors that I've ever seen."

2.       Pietro Marcello: La bocca del lupo (The Mouth of the Wolf 2009)

"A great Italian talent that everyone should know."

3.       Béla Tarr: Kárhozát (Damnation 1988)

"Damnation is not only for me the wonderful tale of a love story doomed and desperate. But it is also the document of a man drifting from his leading position to a background element. A lover convicted to solitary stray dog. The most extraordinary direction of actors I've ever seen."

4.       James Bennings: El valley centro (1990)

"The astonishment of the simple look and sound."

5.       Šarunas Bartas: Mūsų nedaug (Few of Us 1996)

"The face as a matte surface, which refers to the mystery dell'intereno."

6.       Bruno Dumond: Flanders (2005)

"Landscape as theatre of the mind."

7.       Pedro Costa: No quarto da vanda (In Vanda’s Room 2000)

"The house as a body in decay."

8.       Michael Snow: La Région Centrale (1971)

"The look without totally unanchored and free from prejudices of the human eye."

9.       Peter Fischli & David Weiss: Der Lauf der Dinge (The Way Things Go 1988) lyhytelokuva

"A film that has as protagonists the objects whose dramatic interplay is complex and intriguing as the plot of a thriller."

10.    Tsai Ming-Liang: Ni na bian ji dian (What Time is it There? 2001)

"The futility and the absurdity of our space-time conventions."  

Le Quattro Volte – näyttelijät ja kuvausryhmä

Giuseppe Fuda – Paimen

Bruno Timpano – Kivihiilityöläinen

Nazareno Timpano – Kivihiilityöläinen

Käsikirjoitus & ohjaus: Michelangelo Frammartino

Kamera: Andrea Locatelli

Leikkaus: Benni Atria & Maurizio Grillo

Production Design: Matthew Broussard

Puvustus: Gabriella Maiolo

Äänitys: Paolo Benvenutti & Simone Paolo Olivero

Äänieditointi & -suunnittelu: Daniel Iribarren yhteistyössä Benni Atrian kanssa

Miksaus: Ansgar Frerich / DIE BASIS Berlin

Tuottajat: Marta Donzelli, Gregorio Paonessa, Susanne Marian, Philippe Bober,

Gabriella Manfrè, Elda Guidinetti & Andres Pfaeffli

Yhteistuottajat: Vivo Film, Essential Filmproduktion, Invisibile Film & Ventura Film

Rahoitus: Ministero per i Beni e per le Attività Culturali – Direzione Generale Cinema, TorinoFilmLab, Eurimages, Medienboard Berlin-Brandeburg & Fondazione Calabria Film Commission - Regione Calabria, in collaboration with ZDF / Arte, Cinecittà Luce & RSI Televisone Svizzera